Miten Kickomi sai alkunsa

Sonny Angel Thaimaassa

Olin Bangkokissa. Ystävä kirjoitti minulle ja esitti pyynnön:

"Olet Japanissa, osta minulle Sonny Angel."

Ensinnäkin, en ollut enää Japanissa — olin Thaimaassa. Toiseksi, minulla ei ollut aavistustakaan, mikä Sonny Angel on.

Kirjoitin sen Googleen. Esiin ponnahti kuvia pienen pieniä, alastomia figuureja hatuissa: mansikka, porkkana, pieni hedelmä pään päällä. Pastellinsävyisiä, omituisia, suloisia tavalla, joka ei sopinut mihinkään tuntemaani. "Okei" — ajattelin — "jos joku haluaa tätä, niin yritän löytää sen."

Kolme päivää etsintää. Joka paikassa loppuunmyyty.

Lopulta löysin pikkukaupan eräästä bangkokilaisesta ostoskeskuksesta, jossa oli omituinen sääntö: sinun on käytettävä vähintään 50 zł muihin tuotteisiin, ja vasta sitten voit ostaa yhden Sonny Angelin. Klassista niukkuuden mekaniikkaa, jota en silloin tietenkään osannut nimetä — tiesin vain, että se oli absurdia ja että minun oli tehtävä se, koska olin luvannut.

Astuin siihen kauppaan. Ja näin kokonaisen hyllyllisen suloisia, omituisia olentoja, joita en ollut koskaan elämässäni nähnyt. Sonny Angeleja, joitakin Smiskejä, joitakin muita brändejä, joita en lainkaan tuntenut.

Ostin Sonny Angelin ystävälleni. Ostin myös muutaman itselleni. En ymmärtänyt miksi — halusin vain.

Silloin en vielä tiennyt, että tätä kutsutaan nimellä art toys. En tiennyt, että se on globaali, kymmenien miljardien dollarien vuosittainen markkina. En tiennyt, että vuoden päästä pyöritän kauppaa Puolassa.

Labubu ja malesialainen englanninopettajani

Viisi kuukautta myöhemmin. Thaimaasta minulle jäivät pastellinsävyiset olennot hyllylle ja muisto absurdista kaupasta. Elämä palasi normaaliksi — työskentelin, asuin Wrocławissa, kahdesti viikossa minulla oli englannin tunteja malesialaisen opettajan kanssa.

Eräänä päivänä hän keskellä keskustelua sanoo minulle:

"Tiedätkö, ne Labubut ovat niin rumia. En ymmärrä, miksi ihmiset pitävät niitä."

En tuntenut Labubua. Kirjoitin sen Googleen. Katson: pieniä olentoja, joilla on yhdeksän terävää hammasta, turkki, suuret silmät. Rumia? Ehkä. Hypnoottisia? Kyllä. "Jos Malesiassa ihmiset eivät ymmärrä tätä, mutta pitävät niitä silti" — ajattelin — "niin se tarkoittaa, että kysyntää on. Tuon muutaman Puolaan. Ehkä se lähtee."

Laitoin ensimmäiset kappaleet myyntiin Vintediin. Ne menivät yhdessä päivässä.

Täydensin Allegron. Sieltäkin ne menivät.

Katsoin sitä ja ajattelin: hetkinen, mitä tässä tapahtuu. Sillä ei ollut niin, että myin yhden figuurin ja olin oikeassa. Oli niin, että jokainen kappale, jonka laitoin myyntiin, löysi asiakkaan muutamassa tunnissa.

Aloin ajaa autolla Hollantiin aamuisille dropeille. Lähtö illalla, yöpuinti autossa keskellä yötä ja aamulla dropille. Aikataulu oli tiukka, koska samaan aikaan viimeistelin maisterintutkielmaani. Aloin tuoda lisää IP:itä — en vain Labubua, vaan myös Skullpandaa, Hironoa, Crybabya. Testasin, mikä toimii, mikä myy, mikä jää hyllylle.

Se oli klassista jälleenmyyntiä. Arbitraasi: osta sieltä, missä on halvempaa; myy siellä, missä on kalliimpaa. Työtä, mutta työtä, joka yhtäkkiä toi järkevää rahaa.

En ollut vielä keräilijä. En vielä katsonut näitä asioita taiteena. Ne olivat minulle tuote.

Jälleen lento Aasiaan

Pakkaan repun neljäksi kuukaudeksi. Suunnitelma oli yksinkertainen: matkustan ympäri Aasiaa, pyöritän yritystä etänä, paketit Puolassa lähettää siskoni.

Ensimmäiset viikot menevät kaavan mukaan. Myynti pyörii edelleen, Ksenia tulostaa osoitetarroja, asiakkaat saavat tilauksensa 24–48 tunnissa. Minä ajan kahvilasta kahvilaan ja vastaan viesteihin puhelimesta.

Kunnes jossain vaiheessa myynti tyrehtyy.

Se oli tuskallista. Kaikilla Puolassa, jotka halusivat Labubun, oli se jo — hype meni ohi, ensimmäinen aalto haihtui, toista ei tullut. Klassinen jälleenmyyntikupla: menet mukaan hot productiin, teet hyviä viikkoja, sitten markkina kyllästyy ja jäät varaston kanssa.

Minun olisi pitänyt stressaantua. Mutta huomasin silloin jotain outoa: kiinnostus itse aihetta kohtaan oli edelleen tallella. Ihmiset kirjoittivat minulle kysymyksiä, selasivat valikoimaa, lisäsivät seurattaviin. Kyse ei ollut Labubusta nimenomaan. Kyse oli keräilystä.

Ja se oli ensimmäinen halkeama jälleenmyyjäajattelussani.

River City

Eräänä päivänä Bangkokissa päädyin River Cityyn — monikerroksiseen taidegalleriaan kaupungin vanhassa osassa. Menin sinne antiikin perässä, koska silloin keräsin vanhoja esineitä — pidän sormien työntämisestä menneisyyteen.

Antiikin löysin. Mutta antiikin vierestä, samassa galleriassa, samoissa kerroksissa, oli asioita, joita puolalaisissa gallerioissa ei näe koskaan.

Pokémon-kortteja vitriineissä kuin näyttelyesineitä. Kuvituksia, jotka näyttivät lapsen piirroksilta — tarkoituksella, tietoisesti, jonkun yksilöllisen näyttelyn osana. Art toyseja klassisten veistosten vieressä. Paikallisia taiteilijoita, joiden ensimmäiset työt roikkuivat mestareiden töiden vieressä. Kaikki vierekkäin, kaikki kohdeltuna tasavertaisena taiteena.

Ei ollut hierarkiaa "korkea / matala". Ei ollut galleriaa "vakavalle taiteelle" ja erikseen pikkukauppaa "koristeille". Kaikki eli yhdessä tilassa.

Seisoin siellä ja ajattelin: vittu, miksi tätä ei ole Puolassa?

Pientä taidetta kaikille

Valmistuin taideakatemiasta. Koko elämäni ajattelin korkeaa taidetta — galleria-, instituutio-, tavoittamatonta. Taidetta, jota katsotaan museoissa, ostetaan huutokaupoissa, luetaan luetteloista.

Mutta Bangkokissa, River Cityssä, Sukhumvitin pikkukaupoissa, näin täysin toisenlaisen mallin. Taidetta, joka maksaa 80, 150, 300 złotya. Taidetta, jota ihmiset ostavat itselleen kotiin, hyllylle, työpöydälle. Ei museoon. Ei galleriaan. Omaan elämäänsä.

Se oli löytö, joka ei ollut esteettinen — sillä esteettisesti nämä figuurit olivat miellyttäneet minua jo pitkään — vaan rakenteellinen. Näin, että on olemassa kokonainen taiteen kategoria, jota puolalaiset markkinat tuskin tuntevat taiteena. Ne tuntevat sen "aikuisten leluina", "TikTok-omituisuutena", "kiinalaisten figuurien muotina". Mutta ei taiteellisena kategoriana.

Ja nämä ovat taiteilijoita. Kasing Lung, joka loi Labubun — itsenäinen kuvittaja Hongkongista, varttui pohjoismaisten satujen parissa, hänen taiteellaan on oma filosofiansa. Xiong Miao, Skullpandan tekijä — kerronnallisia sarjoja, visuaalisesti voimakkaita, jokainen kokoelma kuin oma näyttelynsä. Hirono — lapsen hahmo, joka käsittelee tunteitaan, jokainen sarja on uusi luku tarinassa.

Kaikki tämä on taidetta. Vain eri mittakaavassa, eri mediassa, eri tavalla jaeltuna.

Ja silloin Malesiassa päätin: vittu jälleenmyyjänä olemista. Haluan tehdä brändin. Haluan tuoda tätä pientä taidetta kaikille Puolaan. Haluan puhua siitä, kirjoittaa, selittää — jotta ihmiset tietäisivät, että sillä, mitä he ostavat, on tekijä, on konteksti, on merkitys.

Tästä ei pitänyt tulla kauppaa. Tästä piti tulla media.

Nimi: Kickomi

Keksin sen samana päivänä Malesiassa, istuessani läppärin ääressä.

Kick — koska ennen kuin myin figuureja, myin kenkiä. Kicks on slangisana lenkkareille, myin niitä netissä muutaman vuoden. Se on ensimmäinen "bisnekseni". Kirjoitin tämän sanan nostalgiasta, jotta jotain jäisi minusta siitä Kejtistä, joka oli aloittamassa.

Omi — aasialainen pehmennys. Jotain, joka tuo äänteeseen lämpöä, suloisuutta. Se sopi siihen, mitä nyt teen.

Kickomi — kaksi elämääni yhdessä sanassa. Puolan kenkämarkkinat ja aasialaiset art toysit. Urani ensimmäinen ja toinen osa, yhdistettynä foneettisesti.

Samana iltana ostin verkkotunnuksen.

Kauppa avautuu

Kauppa lähti käyntiin joulukuussa 2025, vielä silloin kun olin Aasiassa. Shopify-setup, ensimmäiset tuotteet, pakkaukset, käyttöehdot, palautuskäytäntö — kaikki puhelimesta ja läppäristä vuokratussa huoneessa. Ensimmäiset paketit Puolassa pakkasi Ksenia. Ensimmäiset tilaukset hyväksyin Bangkokista. Ensimmäiset viestit asiakkailta otin vastaan Puolan aikaan, kuuden tai seitsemän aikavyöhykkeen erolla.

Se oli täysin erilainen tunne kuin Vinted. Vinted oli myymistä. Kickomi oli jonkin sellaisen rakentamista, jolla on oma identiteettinsä. Jokaisella tuotteella, jonka laitoin esille, oli oma kuvauksensa. Jokainen taiteilija sai oman alasivunsa. Jokaisessa paketissa oli oma kortti allekirjoituksineen.

Tammikuussa 2026 palasin Puolaan. Avasin asuntoni oven, näin laatikot, joita Ksenia oli säilyttänyt minulle neljän kuukauden ajan, ja ymmärsin, että tästä ei enää ole paluuta.

Entä nyt

On kesäkuu 2026. Kickomi on toiminut puoli vuotta. Se myy joka päivä — Pop Mart, Labubu, Skullpanda, Hirono, Fugglers, Smiski, BE@RBRICK, Sonny Angel ja kymmenkunta muuta brändiä. Minulla on lähettiläitä, säännöllinen uutiskirje, blogi taiteilijaprofiileineen ja TikTok, jossa puhun art toyseista kuin taiteesta — koska sitä ne ovat.

Toistan tätä usein, mutta haluan toistaa sen tässä, täydessä versiossa, kerta kaikkiaan:

Tämä on koko tarina. Yhdestä ystävän viestistä vuonna 2024 Kickomiin vuonna 2026. Suunnittelematonta. Ei mihinkään visioon hautautunutta. Yksinkertaisesti — seuraava askel, sitten taas seuraava, sitten päätös Malesiassa.

Jos tämä tarina resonoi kanssasi — tai sinulla on oma kokoelma mistä tahansa, tai mietit onko "se tyhmää", että aikuinen ihminen ostaa figuureja, tai etsit paikkaa, jossa näitä asioita kohdellaan vakavasti — jää hetkeksi.