Taide terapiana
Perfektionismista, joka ei antanut minun aloittaa — ja siitä, kuinka piirtäminen opetti minut tekemään rumia asioita.
Sanon itsestäni: valmistuin taideakatemiasta, opiskelen psykologiaa. Kuulostaa joltakulta, jolle taide on helppoa.
Totuus on se, että suurimman osan elämästäni taide oli minulle jännityksen lähde, ei helpotuksen. Sen piti olla täydellistä. Ja jos ei täydellistä — mieluummin en tehnyt lainkaan.
Tämä on teksti siitä, kuinka piirtäminen paransi minut jostakin, mikä sitä ennen itse ruokki sitä: perfektionismista.
Kotoa
Perfektionismin sain kotoa. Mutta minulla se ei ilmennyt niin kuin siitä yleensä ajatellaan — että hioisin kaiken loputtomiin. Minulla oli päinvastoin: jos jostakin oli tulossa rumaa tai epätäydellistä, mieluummin en aloittanut sitä.
Ärsyynnyin, kun tein jotain, jonka vasta piti johtaa kauneuteen. Itse prosessi — sen vaiheen läpikäyminen, jossa asia on vielä keskeneräinen, ruma, epävarma — oli minulle sietämätön. Jännitys.
Löysin lohdun minimalismista. Siinä perfektionismi on helpompaa — vähemmän elementtejä, vähemmän asioita, jotka voivat mennä pieleen. Mitä yksinkertaisempaa, sitä turvallisempaa. Silloin en kutsunut sitä paoksi. Luulin, että se oli vain minun tyylini.
Tylsiä ja yksinkertaisia
Lukiossa minulla oli analogisia valokuviani esillä kilpailussa. Oli näyttely. Ja kuulin, kun kaksi tyttöä kommentoi kuviani:
"Niin tylsiä. Niin yksinkertaisia."
Tuo yksi lause juurtui minuun syvemmälle kuin silloin luulin. Päätin, etten koskaan enää asettaisi töitäni esille.
Ja pidätin siitä kiinni vuosia. Taideakatemiassa töitäni otettiin näyttelyihin — enkä minä mennyt niihin. Kun minun lopulta oli pakko näyttää lopputyöni, tein sen taideakatemian puutarhassa. Ulkona. Kunhan en salissa, kunhan en suoraan.
Nyt tiedän, ettei se ollut esteettinen valinta. Se oli pelkoa päätökseksi puettuna.
Mustaa ja punaista
Vitkuttelua, stressiä, "ei ole ideaa", "kaikki on päin helvettiä". Kannoin sisälläni paljon turhautumista, ja sen oli päästävä jonnekin ulos.
Muistan maalaustunnin, jolla yksinkertaisesti purin itsestäni kaiken. Maalasin ekspressiivisesti, negatiiviset tunteeni, kaiken mustana ja punaisena. Sen keskeltä ilmestyi huutava hahmo.
En suunnitellut sitä. Se vain ilmestyi sinne. Ja se kiehtoi professoria — koska siinä työssä näkyi se, mitä minussa todella on.
Silloin näin ensimmäistä kertaa jotain, mikä myöhemmin toistui monta kertaa: vointini näkyi siinä, mitä tein. Sitä ei voinut piilottaa tekniikan taakse. Olotila tuli pintaan itsestään.
Yksi museo jokaisessa maassa
Koko opintojeni ajan matkustin paljon. Jossain vaiheessa päätin, että jokaisessa maassa menen ainakin yhteen museoon — jotta lopulta ymmärtäisin, mistä tässä taiteessa on kyse. Koska rehellisesti: en ymmärtänyt. Ja halusin löytää oman suuntani.
Pysähdyin nykytaiteen ääreen. Sen jälkeen kävin enää vain siellä — niissä näyttelyissä, niissä museoissa. Kävi ilmi, että se, mikä minua todella veti puoleensa, oli konseptualismi.
Lopputyöni nojasi vahvasti siihen — konseptualismiin ja minimalismiin. Siinä oli paljon minua, tunteita, syvyyttä. Ja silti tunnen yhä tänäkin päivänä, että se oli riittämätön. Ei siksi, että sisältöä olisi puuttunut — vaan siksi, että tunnen, etten antanut itsestäni 100 % toteutuksessa.
Ja tässä perfektionismi taas astuu kuvaan. Kun välität liikaa, et anna itsellesi lupaa kokeilla. Koska sen pitää kuitenkin näyttää joltakin. Sen pitää miellyttää. Ja se tappaa rohkeuden.
Mutta mikseipä oikeastaan
Koko opintojeni ajan toistin itselleni, etten ryhdy taiteilijaksi. Korkeintaan suunnittelijaksi. Se kuulosti turvallisemmalta.
Mutta suunnittelussa on kyse ennen kaikkea siitä, että työskennellään jollekulle. Ja jossain vaiheessa ajattelin: kuinka minä muka tekisin asioita jollekulle, kun jo pelkkä asioiden tekeminen itselleni tuottaa minulle tällaista tuskaa?
Neljännellä vuodella — muutaman vuoden itseni "korjaamisen" jälkeen — päädyin kysymykseen, jota olin aiemmin vältellyt: mutta mikseipä oikeastaan halua tulla taiteilijaksi? Mitä sen takana on?
Olin paikassa, jossa minulle tarjottiin sitä hopealautasella. Vain minusta riippui, ottaisinko. Päätin yrittää edes ajatella, että ehkä voisinkin jäädä.
Niin löysin kirjan Luova teko. Ymmärsin silloin, kuinka paljon taidetta nojaa johonkin henkisyyden kaltaiseen — johonkin, mitä ei voi suunnitella eikä väkisin hioa.
Töherryksiä
Päätin ilmoittautua valinnaiselle kurssille aineeseen, jolle en olisi koskaan mennyt: kuvitukseen. Siellähän pitää ajatella luovasti, luoda, puristaa itsestään sitä jotakin, mitä en ymmärtänyt — ja tiesin, että professorilla se oli. Pohdin jatkuvasti: mitä hänellä on, mitä minulla ei ole? Mitä hän näkee ja ymmärtää, mitä minä en?
Tietenkin se osui minun alakuloni päälle. Puolet töistäni näytti yhdeltä suurelta masennukselta. Elin sillä, mitä minulla oli sisällä — ja juuri se näkyi.
Professori toisti jatkuvasti, etten menisi pääni sisään, vaan alkaisin kiinnittää huomiota siihen, mikä minua ympäröi. Ajattelin silloin: what? Onhan minulla tarve olla sisäpuolella.
Ajan myötä ne sanat tavoittivat minut. Aloin etsiä inspiraatiota ulkopuolelta. Ja silloin kuvituksesta tuli minulle terapiaa perfektionismiin. Minun piti piirtää jotain itsestäni — ja se oli päin helvettiä. Jotain töherryksiä, ei tiedä mitä.
Ensimmäistä kertaa aloin kysyä itseltäni kysymystä, jota en ollut koskaan aiemmin luomisessa itselleni esittänyt: mikä minua oikeastaan kiehtoo? Aiemmin olin jatkuvasti keskittynyt siihen, miten muut sen näkevät. Noiden töherrysten näyttäminen oli minulle valtava haaste.
Ja koko ajan sama ajatus: mutta minä haluan, että se on jo kaunista. Nyt. Mitä paskaa. Kuinka surkeaa.
Step by step
Lopulta kuulin yksinkertaiset sanat ulkopuoliselta ihmiseltä. Että onhan tämä prosessi. Step by step.
"Ensimmäiset asiat eivät koskaan ole kauniita. Se ei ole mahdollista. Ehkä nyt se on rumaa — mutta jokaisen seuraavan piirroksen myötä se on parempi."
Se on jäänyt minuun tähän päivään asti. Kuulostaa banaalilta, eikö vain? Ja silti se oli juuri se, mitä en koko elämäni aikana osannut antaa itselleni lupaa ymmärtää: että ruma alku ei ole epäonnistuminen vaan vaihe.
Opiskelen psykologiaa ja tiedän nyt, kuinka se nimetään. Tämäntyyppinen perfektionismi — välttävä, ei se hiova — on arvostelun pelkoa korkeiksi standardeiksi puettuna. Kyse ei ole laadusta. Kyse on siitä, ettei jää kiinni jostain keskeneräisestä. Ja koska jokainen asia alkaa keskeneräisenä, perfektionisti yksinkertaisesti… ei aloita.
Taide oli minulle terapiaa perfektionismiin, kärsimättömyyteen ja sinnikkyyteen.
Se ei opettanut minua tekemään täydellisiä asioita. Se opetti minut tekemään rumia asioita — ja pysymään niiden ääressä tarpeeksi pitkään, jotta niistä tulisi hyviä. Se on aivan eri taito. Ja paljon tärkeämpi.
Siksi Kickomi sai alkunsa
Sanon tämän täydellä vakaumuksella: ilman sitä en olisi aloittanut oman brändin parissa työskentelyä.
Koska koskaan ei olisi "se hetki". Aina jotain puuttuisi, aina olisi liian aikaista, liian rumaa, liian keskeneräistä. Perfektionisti odottaa täydellisiä olosuhteita, joita ei ole eikä koskaan tule.
Ja onhan se niin, että aika muovaa. Step by step. Ensimmäiset tuotteet, ensimmäiset kuvaukset, ensimmäiset TikTokit, ensimmäiset virheet. Mikään niistä ei ollut täydellistä alussa. Ja juuri siksi se ylipäänsä on olemassa.
Kickomi ei ole minulle pelkästään art toy -kauppa. Se on todiste siitä, että opin aloittamaan ennen kuin oli valmista. Että päästin itseni läpi sen oppitunnin kuvituksesta ja päästin sen liiketoimintaan.
Ja ehkä siksi suhtaudun näihin pieniin figuureihin niin vakavasti taiteena. Koska tiedän, kuinka paljon rohkeutta vaatii näyttää jotain, mikä on tullut jonkun sisältä. Jokainen art toy on jonkun töherrys, jonka joku uskalsi tehdä valmiiksi.
Kuka olen ja mistä tämä kaikki.
Taideakatemia, psykologia, perfektionismi, jonka kanssa yhä sovittelen välejäni. Jos haluat tutustua tähän tarinaan enemmän — tai nähdä, kuinka katson art toyja taiteena — jää hetkeksi.
— Kejt, Kickomin perustaja
